Ratsastuksessa teemana on taipuminen ja ratsastajan kohdalla se tarkoittaa varmaan nöyrtymistä oman joustamattomuuden (fyysisen, henkisesti olen kovinkin flexible...not) edessä. Lisäksi tavoitteena on pitää tempo ja rytmi hyvänä koko toiminnan ajan. Haasteellista, mutta Vohvelista huomaa, että se kannattaa. Tllä hetkellä jokainen ratsastuskerta on vähän sellaista vääntämistä, mutta pitää vain olla kärsivällinen. Suhtautua siihen hieman pidemmällä tähtäimellä.
Taivutuksia teen erityisesti ravissa ja käynnissä, laukassa avot on vielä tosi haasteellisia minulle. Pikkuhiljaa. Opettelun alla on myös sujuvat raviväistöt. Siinäpä sitä onkin yhdelle täti-ihmiselle... (tai oikeastaan kahdelle, jos tarkkoja ollaan.. :)
Suu hoidettiin kuntoon ja se varmaan on jonkinverran vaikuttanut Vohvelin oloon - positiivisesti. Kaviot on nyt tosi mukavassa kunnossa ja viime kerralla otettiin etusesta suoja pois. Säde näytti hienolta!
Hammaslääkärin käynnin jälkeen tarhasta tulo ei ollut ihan niin sujuvaa kuin se oli ennen sitä. Nyt tilanne on taas ihan mainio. V nostaa päätään kun kuulee, että olen tulossa. Ei se vielä höristen vastaan juokse, mutta ei se lähde karkuunkaan. Ensi kesänä se varmaan jo iloisesti laukaten tulee minun luokse. Hih, sen kun näkisin...
Maastoiltu on useampaan otteeseen, enimmäkseen muiden perässä. Käytiin käppäilemässä kahdestaankin polvenkorkuista heinää kasvavalla pellolla. Se oli aika ihanaa, sinne asti kunneka naapurin Reino (koira, aika iso) läheni meitä heinien vain suhistessa sen ympärillä. Sitten Reino keksi, että jos hyppii heinikossa, niin näkee minne on menossa. Ensimmäinen ajatukseni oli, että hyvästi elämä, nyt sitä mennään. Seuraava oli, että jee, laukataan täysillä, siistiä! Ja järjen voittaessa pysäytin pari laukka-askelta ottaneen Vohvelin ja pyysin käyntiä pellon laitaan ja sieltä pitkillä ohjilla kotiin. Ei me nyt tuommoista lähdetä säikkymään. Pikkujuttuja. Syksyllä samaiselle pellolle tulee karhuja, säikytään sitten niitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti