Kaikenlaista

Lyhyt kooste parin kuukauden tapahtumista:

Työt loppui, vatsa kasvoi kasvamistaan, en voinut tehdä hommia eläinten kanssa tai treenata, jakauduin (tyttö tuli) ja nyt alkaa olla mahdollisuuksia aloittaa normaalin arjen uudelleen muokkausta.

Ajattelin kirjoittaa tuosta jakautumisesta, sillä mielestäni raskautta hehkutetaan ihan liikaa eikä raskaana olon kurjia ja kipeitä puolia kerrota. Ja ymmärrän kyllä miksi ei, sillä onhan se oikeastikin ihan todella raakaa, kipeää ja rankkaa. Ei sillä, etteikö se olisi sen arvoista - kyllä se on. Mutta ei se ole mitään helppoa, ihanaa ja leppoissa. Tai minulle se ei sitä ole ollut kummallakaan kerralla. Toisaalta sitten, jos meinaa omia lapsia saada, niin eipä siinä juuri ole vaihtoehtoja. Ja kyllähän tämä kasvattaa kärisivällisyyttä, kun toipunen aina kestää ja kestää ja näin ikiliikkujana yksikin sohvalla nuokuttu päivä on liikaa ja saa hermot kiristymään entisestään.

Ajattelin siis kirjoittaa siitä, mutta päätin, että en kirjoitakaan. Muuta kuin pikaselostuksen. Minulla oli onni saada hyvä kätilö ja mainio lääkäri. Myös tuo miespuolinen pysyi tolpillaan vaikka sanookin tarvitsevansa puoli vuotta terapiaa tämän jälkeen. Synnytys kesti ja kesti ja kesti ja kesti (kaksi päivää) niin pitkään, että epiduraalista uhkasi loppua vaikuttava aine (tai siis se olisi pitänyt ottaa pois, ettei siitä aiheutu vahinkoa minulle tai lapselle). Ja teki muuten ihan törkeän kipeää. "Pehmytkudos (lue: vatsalihakset) eivät oikein jousta." Eli kiva kun on treenattu... Nivuset, varmaankin lonkankoukistajat ja ne jotkut jänteet (joiden siis pitäisi venyä jo odotusaikana, mutta kaikilla ei näköjään veny...) venyivät vasta viimeisen tunnin aikana. Ja jos tunnissa pitää jousta se 10 senttiä, niin voitte vaan kuvitella, että se ihan pelkällä epiduraalilla puudutu. Eli ei siis puuduttunut ollenkaan. Tuntui kuin jalkoja olisi revitty irti. Vaan nyt olisi hyvät, löysät lonkat hakea kivaa istunta-asentoa! Ainiin, pikkujuttu... vauveli päätti käännellä päätään synnytyksen ajan ja syntyi lopulta kasvot ylöspäin imukupin avustukselle. Tämähän tarkoittaa, että lääkäri joutui käyttämään saksia, jotta lapsi mahtuu ulos. Ja sen seurauksena on tietenkin noin 30 tikkiä kolmessa kerroksessa ja istuminen, seisominen saatikka ratsastaminen ei tule kyseeseen vielä vähään aikaan. Istuminen ja seisominen alkaa jo luonnistua, samoin kävely. Kolme viikkoa siihen menikin. Ratsastamisesta en vielä edes haaveile. Ei sillä, että V olisi vielä edes siinä kunnossakaan, sekin vasta kuntoutuu.

Vaan pääasia on, että bambiino voi hyvin ja kasvaa ja kehittyy. Pojat on löytäneet oman roolinsa, isän ja isoveljen. Koirat on niinkuin meillä olisi aina ollut vauva ja V hamuili pieniä varpaita suuhunsa. Ollaan siis käyty jo tallillakin. Itseasiassa käytiin tallilla heti kotiintulosta seuraavana päivänä.

Kyllä se tästä tämä arki lähtee rullaamaan.

psst.  Ollaan me jo päästy jälkeä treenaamaan, siitä lisää toisessa postauksessa. Ja kuviakin saatan lisäillä. Ja Vn toipumisestakin laittelen oman tekstin. Kunhan maitobaarina ololtani ehdin.