Edi on tutustunut ympäröivään maailmaan Tinkan ja Rumban avustuksella. 

Rumba on antanut periksi ja suostuu leikkimäänkin.

Tinka tosin pysyttelee usein vähän kauempana. Sellainen "isosisko valvoo" meininki.

Ihan parasta. Maalla olemisen vapautta ei voita mikään. Koirat ja lapsi irti ja nenät kohti metsää. Freedom.

On me treenattukin.

Edi osaa jo istua, mennä maahan, hyppiä minua vasten ruokaa saadakseen vaikka kuppi on pöydällä, imuttamisen avulla seuraamisen perusteet, leikkiä ja jäljestää. Parhaiten se jäljestää. Ja leikkii. Ja härkkii Tinkaa.

Istumista ja maahanmenoa on tehty odottamalla (termistö kohdallaan...). Minä odotan, Edi tekee ja minä palkkaan oikeasta jutusta, yrittäen osua antamaan palkan oikeaan aikaan. Seurataan imuttamalla, siitä nyt ei ole sen suurempaa kertomista. Yritän pitää oman käden asennon sellaisena, että Edi pystyy seuraamaan oikeassa kohdassa. Kättä pitää aika usein siirtää ylös ja ulos --> pää nousee ylemmäs ja Edi suoristuu. Maahanmeno ei meinannut onnistua, mutta kärsivällisyys palkitaan. Edi jäi aluksi vain häntä pystyssä odottelemaan ruokakäden avautumista ja minulta meinasi loppua usko siihen, että takapuoli laskeutuu maahan. Vaan sinnehän tuo meni.

Leikkiminen kahdella lelulla (molemmat siis suussa) onnistuu, lelun tuominen minulle ja minun haastaminen leikkiin on vielä hakusessa. E mieluummin ryntäilee lelut suussa ympäriinsä. Treenataan. Minun pitäisi muistaa olla enemmän "tosissani" ja toisaalta antaa Edin palkkautua eli voittaa nopeammin ja pikkuisen paremmin ajoitettuna. Edi iskee kiinni liikkumattomaankin leluun joten minulla on ajoituksen kanssa opeteltavaa.

Tinka alkaa hyväksyä pienen eläimen perheeseen, tosin nöyryyttää vielä aika armotta jos vaan saa tilaisuuden. Tinka on toiminut vetoeläimenä ja olen treenannut itseäni palkkauksen ajoituksessa sekä leikin intensiivisyydessä Tinkan kanssa. Saa tosiaan tehdä töitä että onnistuu.

Kyllä ne oikeasti toisistaan tykkää... :)

Vohveli on palannut kotiin eli tallille. Pienesti ylimääräistä lihaa ympärillään. Ratsaille ole päässyt pari kertaa, toivottavasti jatkossa ehdin paljon useammin. Oma kroppa ei tahdo venyä Vohvelin mahan asettamiin rajoihin, joten jalkojen jänteet (niin, ei siis lihakset) huutavat hoosianna kaksiäänisesti satulasta noustessa. Usein myös satulassa. Pikkuisen tuppaa myös jäkityttämään, eli paikat jäykistyy herkästi. Rentoutta siis. Eli ei mitään uutta ratsastajan osalta. Vohveli on herkän ja pehmeän oloinen ja kaikista kiloistaan huolimatta varsin notkea. Kesän alussa sattuneesta jalkavammasta (luultavasti toinen hevonen potkaisi) ei ole minkäänlaista merkkiä. Onneksi. Tavoitteet talvea ajatellen muodostuvat pikkuhiljaa.