Nämä on niitä hetkiä kun mietin, että olisi pienenä pitänyt tehdä muutakin kuin lukea sitä Buffalo Bill - kirjaa puussa istuen. Vaikka osallistua johonkin hommiin, eikä aina karata. Jos vaikka sitten nyt osaisi jotain. Ja tämä siis pätee koko perheeseen. Mies olisi myös voinut osallistua johonkin korjausjuttuun. Tai edes johonkin kotijuttuun. Tai osallistua jotakin.
Minä leivoin. Tein kakkua (aivan karsean näköinen, mutta maistui hyvältä), porkkanakakkua (melko ok), rockyroad-suklaata (sama kuin olisi vaan paloitellut suklaata kuppeihin, suolapähkinöitä, keksejä ja vaahtokarkkeja toiseen kuppiin) ja muffinsseja (joista ensimmäiset paistoin ilman maitoa, unohdin sen, ja seuraavat maidon kanssa - tuli syötäviä vaikka odotin japanilaisia taistelumuffinsseja). Olisin mieluummin vaikka nyppinyt kulmakarvoja kuin leiponut, mutta bileet olivat onnistuneet ja eväät maistuivat vieraille, joten se siitä. Otin muuten kuviakin tästä eksperimentistä, muttamutta...on ehkä parempi, että niitä ei näe. Jos siis meinaa meillä joskus jotain syödä. Parasta kaikessa on ehkä vatkain, se on jopa minua vanhempi ja kulkenut äidiltä tyttärelle. Sen kuvan voi joskus julkaistakin - se on melkein jo historiallinen esine.
Mies korjaa. Vuotavaa vessaa ja hanaa. Auton renkaita. Lapsen pyörää. Kaikkea. Ensimmäistä kertaa. Kaikkea. Se on sitten sellaista se. Mitään työkaluja ei ole, ei ainakaan sopivia. Saatikka ohjeita englanniksi. Ja kun Mies, jolla siis ei ole maailman rautaisimmat hermot ja temperamentti pikkuisen tulistuvaa laatua, lähtee kauppaan ostamaan sopivaa työkalua, puhkeaa autosta rengas matkan aikana. Koskapa hermot ovat melko kireällä, Mies ajaa puhjenneella renkaalla hammasta purren ja miettii, että on se kumma kun auto puoltaa taas niin älyttömästi oikealla. Kaupan pihassa Mies näkee tutun, joka rakentaa omaa taloa, kysyy iloisesti "miten rakennuksella sujuu" ja toisen hymyillessä innostuneena, yrittää peittää keskisormeaan takin hihaan. Hymykään ei välttämättä ole ollut se aidoin.
Mies saa tarvittavan työkalun ja siinä innosta puhkuen on ostanut myös koukkuja keittiöön pyyhkeille. Niitä sellaisia kämmenen kokoisia, muovisia, liimatarralla kiinnitettäviä kauhistuksia. Ja sitten vielä kiinnittänyt ne keittiöön. Minä tulen kotiin ja yritän olla kiljumatta ääneen koukut nähdessäni. Jotain olen kai sanonut, kun Mies juoksee alakertaan ja sanaakaan sanomatta kiskoo koukut irti seinästä ja lohduttaa että "ei ne paljoa maksanut, ei haittaa, kaikki on ihan ok". Myöhemmin, minun kyettyä puhumaankin jotain, Mies totesi itsekin koukkujen näyttäneen aivan karseilta. Mutta sanoi laittaneensa ne paikalle kuitenkin. Ja sitten unohtaneensa, että on laittanut ne ja että ne näyttävät karseille ja näin ollen unohtanut ottaa ne pois. Sisustajan unelma.
Meillä pitäisi olla kotitonttu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti