Hevoskuiskaaja

Eräänä päivänä tallilla...

Saavuin tallille ja saalistin V:n tarhasta. Onnistuin melko hyvin, ei karkaamisefektiä. Ratsailin tunnin ja se meni miten meni, en pudonnut. Ei säikytty paljoakaan ja äänellä pyytämällä säikyt jää oikeastaan kokonaan pois jos ne osaa ennakoida. Eli kun näyttää siltä, että jänskättää, niin pyydän että ei noin ja kehun kun se onnistuu. Ihan jees.

Hevonen talliin, varusteet kasaan ja päiväkirjaa kirjoittamaan. Niin, siis kirjoitan hienoon kirjaan, että mitä olen tehnyt, jotta V:n toisen puolen harjaaja tietää myös missä mennään. Tallilla muut puunasivat heppojaan, laittoivat suihketta ja saksivat jouhia. Minua se nauratti ja sanoin sen ihan ääneenkin. Muitakin hihitytti, "on kai tämäkin tapa viettää perjantai-iltaa".

Mutta muita hihitytti sen jälkeenkin. Sillä minähän se varsinainen heppatyttö oli, istuin karsinassa päiväkirjaa kirjoittamassa. Perustelin asian, että sitten muistan mitä olen tehnyt. Edelleen muita nauratti. "Siellä lukee kuitenkin, että "tulin tallille ja Vohveli hörisi minulle. Se varmaan tykkää minusta."" Tässä vaiheessa minuakin nauratti, sillä päiväkirjassa luki suurinpiirtein noin ja ratsastuksesta oli maininta, että "argh, ei mennyt ihan putkeen".

Hihitellen keräsin kamani ja ollakseni enemmän ei heppatyttö, otin V:n mukaani katsomaan miestä ja B:a koulun pihalle ja skeittirampille. Häiriötreeniä. Syötettiin V:lle omena (tosi häiriötä...), B hyppi skeittirampilla (ei reaktiota eläimessä) ja loppujen lopuksi kuljetin V:n tallille mutkien kautta: katoksen pylväiden välistä, liikennemerkkien ympäri, tietä pitkin (naapurin tätiä vähän säkäihdettiin, kun hänen kätensä ilmestyi tien vieressä olevasta puskasta iltatervehdykseen, kuului klomps kun V hypähti paikoillaan ja kaviot napsahtivat kovalle hiekkatielle, tätiä hymyilytti) ja V vielä maisteli vähän heinää. Kun se raukka onkin niiiiiiin laiheliini. Not.

Että mitäpä siitä ratsastuksessa, jos se hörisee minulle.