Se vaan on mainio. Oli karannut (!!) tarhasta, kun muut oli viety talliin. Se siis oli varmaan vaan kulkenut puomin alta huomaamattaan. Kun tallinpitäjä tuli tallista ulos, V katseli kaihoisasti tallin ovea, uskaltamatta mennä sisälle. Pikkuisen kauranhelinää ja sisälle hupsis. On se se vaan aika hupsu eläin.
Kentällä V on varsin kuuliainen, JOS ratsailijan jalat osuvat napeille. Saatiin me palautettakin, että näytti ihan kivalle. Ja pari pätkää tuntuikin ihan kivalle, yllättäen laukassa. Parasta oli ehkä se, että huolimatta tuulesta, viereisen maatilan traktorista, tallin radiosta ja kentällä itsekseen olosta, sain mennä pitkin ohjin. Kun vaivuin omiin ajatuksiini kentällä ja annoin Vn vain vaeltaa, löysin itseni kentän viereisestä pusikosta yhdessä Vn kanssa. Se vaan oli mennä putkuttanut eteenpäin kun muuta käskyä ei kuulunut. Herttaista.
Se mikä on tosi ihanaa ja luultavasti myös osakseen mielikuvituksen ja oman tahdon tuotetta, on Vn asenne minua kohtaan. Ihan kuin se jopa pikkuisen tykkäisi minusta. Ratsastuksen jälkeen kun heppaa rapsuttelee, niin se kääntää päätä kainaloon tai nuuhkuttaa naamaa. Ja ihan vaan hissukseen on. Minulle se on aivan kullanarvoista, koska melkein parasta hevosissa on niiden tuoksu ja se että saa työntää nenän ihan kiinni hevosen karvaan ja vaan hengittää. Tai voi olla, että se on ihan parastakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti