Ei pysty, naurattaa

Tämä ei liity mitenkään koiriin. Ainakaan meidän. Lähinnä vaan muuhun elämään.

R oli reissussa ja yöpyi Englannissa hyvien ystäviemme luona. Siellä pubissa pikaisesti (joopajoo) käydessä olivat keskustelleet miten viime maastoreissulla ystäviemme sakemanni oli saanut kiini pupun ja telonut sen aika pahaan kuntoon. Olivat sitten pohtineet, että olisiko villipupu pitänyt kärrätä lääkäriin paikattavaksi (englantilaiset...!). Sen verran kauan R on minun kanssani ja Suomessa ollut, että osasi asiaan realistisesti suhtautua. Kertoi ystävillemme, että Bn ollessa noin 3 vuotias, Tinka nappasi kiinni jäniksenpoikasen pääsiäisen tienoilla ja hänen reipasotteinen vaimonsa, eli minä, kivellä nakkasi sen kuoliaaksi. B oli rinkassa selässä ja pyysin vain että "älä katso nyt, äiti tappaa pikkupupun". Hyvin se meni, enkä siitä mitään sen kummempia ajatellut. Eikä lapsellekaan mitään traumoja jäänyt. Olivat ystävämme suhtautuneet asiaan ihan ok, tuntevat minun ja eivät odota minulta prinsessakäytöstä. Pienesti olivat hämmästyneet ajankohtaa, sillä pääsiäspupun tappaminen ei Englannissa kovin hyvää karmaa herätä.

Seuraavana päivänä tähän keskusteluun oli palattu, kun ystäviemme tipuista kaksi oli epämuodotunutta eikä kukaan ollut saanut ajoiksi niitä lahdata ja päästää pois kärsimästä. Katseet tietysti kohdistuivat armaaseen mieheeni, joka oli yrittänyt sanoa että "Mari se tappaja on, en minä!". Tänks. R oli tipuparat nähtyään tehnyt miehekkään päätöksen, ja vääntänyt armeliaasti niskat nurin pikkuisilta. Isäntäväkeä tipujen kuolemanjälkeinen sätkyili säikytti, joten varmistaakseen ystäviemme mielenrauhan, oli R kiskonut tipuilta päät irti. Tässä vaiheessa tarinaa minua nauratti jo ihan hervottomasti, sillä R ei todellakaan ole sellainen ihminen, joka moiseen kykenee. Jo kertoessaan tätä tarinaa, hän kalpeni ja voi silminnähden pahoin. Ja minä siis todella kannustavasti vain nauroin toisen edesottamuksille. Kommentti Rlta oli, että hän ei ehkä pysty syömään kanaa vähään aikaan. No, tänä aamuna meni jo kananmunia (joista ystävällisesti vinkkasin tipujen tulevan jos kaikki on sujunut luontoäidin suunnitelmien mukaan) ja veikkaan, että tuolla ruokahalulla varustettu ihminen ei kanalihakammoa kovin kauaa pode.

On se kuitenkin aika jännä, miten Suomessa asuminen tekee ihmisestä tipuntappajan. Tai realistin. Kumpi lie vaarallisempaa.