Minä en ole siinä kovin hyvä. Minua se ei kiinnosta. Ei oikeastaan ollenkaan. Mitenkään. Meinaan että meikit on, odotas...., kolme vuotta vanhoja ja ripsari siinä kunnossa että se varisee kun sitä yrittää laittaa ripsiin. Heräsin totuuteen kun sain jouluna Ranskan vierailta lahjaksi kasvorasvan ja mieheltä kaikenlaisia kasvohoitojuttuja. Että pikku vinkkinä vaan. Ihaniahan ne on, mutta että joka ilta ja aamu..?!
Olen nyt urhoollisesti suorittanut ohjeista lukemani rituaalit useana iltana peräkkäin. Vaikka ne ovat varsin kummalliset. Toivon ymmärtäneeni ne oikein. En kuitenkaan huomaa mitään merkittävää eroa ennen ja jälkeen peilikuvassa. Ihan yhtä väsyneen näköinen naama sieltä kurkistaa. Tosin nyt vähän uteliaammin, ehkäpä odottaen jotain muutosta. Ehkäpä olen kuitenkin ymmärtänyt ohjeet jotenkin kummallisesti väärin. Pitänee tarkistaa asia.
Tänään B katseli hiuksiani ja sanoi kovin vakavana: "Äiti, oikeesti. Siun pitäs kyllä leikata tuota siun tukkaa." Minua se nauratti. Mutta koska lapseni on mielestäni suunnattoman älykäs, kävelin peilin eteen ja katsoin tukkaani tarkemmin. Ja kappas vaan! Otsatukka ylettyy jo nenänpäähän asti - ihmekkös tuo että on ollut vaikeuksia pitää se silmiltä pois. Miten se onkin voinut jäädä huomaamatta. Kaikkea sitä.
Nyt on kuitenkin suunta kohti kevättä. Ja kevätkuntoa. Ja sehän tarkoittaa tiukan lenkkeilykuurin aloittamista. Tinka on tänään ollut vetolenkillä ja sitten vielä vapaana metsässä Edin kanssa 1,5 h. Minä siis vain vapaana metsässä. Tästä se sitten lähtee. Ainakin hetkellisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti