Kaikesta tästä huolimatta mentiin metsään. Ajattelin, että käytänpä koirat ihan kunnolla metsässä, enkä missään metsätiellä. Kumma tunne valtasi mieleni metsään kävellessä, jotain olin kuullut tästä paikasta. Aivan. Täällähän on syksyisin niitä karhuja. Useita. Syksy, mikä ihana vuodenaika. Käännyttiin takaisin metsätiellä, kovaan ääneen laulellen. Kotona otin rauhoittavan lasillisen punaviiniä poikien ollessa iltapuuhissa.
Työt ovat alkaneet flunssan merkeissä. Kuten aina tähän aikaan vuodesta. Syksy, mikä ihana vuodenaika. Onneksi punaviini auttaa tähänkin.
Taidan toistaa itseäni. Ei uskoisi, että oikeasti ihan pidän syksystä. Ja punaviinistä. Vaikka sen ehkä voi uskoakin.
Kuvassa on Edi. Joka on oppinut tulemaan luokse vihellyksestä metsässä. Oujeah.
Olisin halunnut ottaa kuvia koirista siten, että itse olen tuolla kivellä. Ehdin nippanappa kiivetä kivelle, kun molemmat olivat jo hypänneet seurakseni, todenneet tilanteen mahdottomaksi ja kadonneet metsään. Se niistä kuvista. Yritin saada Edin poseeraamaan kivellä istuen, noup. Tinka taas toimi kuin ammattimalli. Mutta se onkin tyttö. :)
Ilmeisesti joku kiinnostava haju.
Pikkasen lämmintä. Onneksi puroissa on vettä. Ja mutaa...yöks.
Villikoirat - kuvaa niitä sitten.
"No, tuletko? Vai pitääkö tulla hakemaan?"
...on se aika komea, vaikka itse sanonkin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti